'
Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, ettei minulla ole yhtäkään kiinalaista kaveria. Vieläkään.
     Koulussa olen vaihtariluokalla. Pysymme tiiviisti omassa porukassamme, emmekä paljon ota kontaktia kiinalaisiin oppilaisiin. Edes niihin enkkuluokalla oleviin ja englantia hyvin puhuviin. Voisin ruokatunnilla istahtaa tuntemattomien pöytään ja tehdä tuttavuutta, mutta se ei todellakaan tunnu luontevalta.
     Koululla ei ole mitään säännöllistä yhteistä toimintaa vaihtareille ja kiinalaisille. Olemme huomauttaneet asiasta koululle ja pyytäneet muutosta, mutta luultavasti heidän ei halutakaan tutustuvan meihin liikaa. Oppisivat pian huonoja tapoja. Vaikka kirjoitinkin tuon edellisen lauseen silmiäni pyöritellen, ymmärrän opettajien huolen. En pidä itseäni hirvittävän hankalana teini-ikäisenä tai huonokäytöksisenä nuorena, mutta olen silti huolissani vaikutuksestani hostsiskooni. Muutamat omat käyttäytymismallini, joita olen pitänyt fiksuina ongelmatilanteiden ratkaisussa, näyttävät hostsiskoni kopioimina varsin epäkunnioittavilta hostvanhempia kohtaan.
     Keskiverto kiinalaislapselle / -teinille eivät auktoriteettien kunnioittamisessa pärjää ne siivekkäät ja sädekehälliset olennotkaan. Onneksi hostsiskoni ei ole missään asiassa kuten keskiverto kiinalaiset. Eli mä olen meistä yleensä se paremmin käyttäytyvä, vaikka mä en ole edes tämän kulttuurin kohteliaisuuskoukeroista perillä. Perus kohteliaisuudella pääsee pitkälle.
     STS:ltä tulee silloin tällöin meille kaikille vaihtareille menevä yhteinen sähköposti. "Voi olla koti-ikävää, mutta siihen auttaa osallistuminen koulun vapaa-ajantoimintaan ja paikallisten kavereiden hankkiminen." Sori vaan, mutta kiinassa tämä ei onnistu. Tai ei ainakaan meidän lukiossa. Vapaa-ajantoimintaa ei ole, koska kuten olen aiemmin kertonut, suurin osa kiinalaisista lapsista ja nuorista opiskelee 24/7. Samasta syystä niitä kiinalaisia kavereita on äärimmäisen vaikea saada.
     Niitä kiinalaisnuoria, jotka eivät opiskele niin ahkerasti, ei pidetä hyvänä seurana edes meille vaihtareille. Kunnollisella kiinalaisnuorella ei kuulu olla aikaa mihinkään muuhun kuin opiskeluun. Seurustelun nuoret saavat tavallisesti aloittaa 21-vuotiaina. Olin helpottunut saadessani sanoa ensimmäiselle isäntäperheelleni, ettei minulla ole vielä ollut poikaystävää. Toiselle perheelle ei ole tainnut edes tulla mieleen, että sellainen voisi olla mahdollista. :--D
     Keskiverto kiinalainen aikuinen on vähintään yhtä kiireinen kuin jälkikasvunsa (mun hostvanhemmat ovat jälleen poikkeus, kuten monissa muissakin asioissa). Juuri eilen kuulin kiinalaisen naisen valittavan sitä, kuinka hektiseksi Pekingin elämä on mennyt. Kun nainen aloitti "Ennen meillä oli tapana tavata ystävien kanssa 3-4 kertaa.." ajattelin jatkon olevan viikossa tai kuukaudessa. Mutta ei. Tällä keski-ikäisellä naisella oli ollut tapana tavata ystäviään 3-4 kertaa vuodessa. Nykyään se onnistuu hädin tuskin kerran vuodessa. Sukua tavataan ihan yhtä harvoin, kerran pari vuodessa.
     Lehdistä olette saattaneet lukea kiinalaisista vanhemmista, jotka näkevät omia pieniä lapsiaan sen kaksi kertaa vuodessa. Tienatessaan lapsilleen (ja itselleen) parempaa tulevaisuutta, he menettävät lastensa lapsuuden. Ensimmäisen kiinanopettajani 3-vuotias poika asui eri kaupungissa satojen ellei yli tuhannen kilometrin päässä Pekingistä. Nainen paiski töitä 14-16 tuntia päivässä, ja sairastuikin sitten niin, että joutui lopettamaan työnteon vähäksi aikaa kokonaan. Pääsipähän ainakin kovasti ikävöimänsä pojan luo vähäksi aikaa.
     Vanhemmat määräävät varsin pitkään seurustelua pienemmistäkin asioista lastensa elämässä. Olen muun muassa nähnyt, kuinka 20-vuotias tyttö kiistelee äitinsä kanssa siitä, laittaako hän talvitakkinsa napit kiinni vai ei. Tyttö on hostsiskoni serkku. Toinen, 26-vuotias, "sukulaistyttöni" asuu aviomiehensä kanssa äitinsä asunnossa. Varmasti talouskysymyskin, asunnothan ovat Pekingissä ihmisten tulotasoon nähden jäätävän kalliita. Silti kuulostaa mun korvaan järkyltä. Yksi aikaisemmista kiinanopettajistani, parikymppinen yliopisto-opiskelijatyttö, ei saanut käyttää mustia vaatteita, koska hänen isänsä kielsi.
     Itse en ole ihan vapainta kasvatusta (suomalaisittain katsottuna) saanut, mutta olen mä jo jokusen vuoden saanut pukeutua niin kuin haluan. Yksin olen asunut 16-vuotiaasta lähtien, enkä usko, että poikaystävästäkään olisi tullut mitään kärhämää vanhempien kanssa enää muutamaan vuoteen. Päinvastoin, Suomessahan monet suvut tenttaavat teineiltä niitä ensimmäisiä (ja myöhempiäkin) poika- / tyttöystäviä ihan ärsyyntymiseen asti. Tuohon takin nappien sulkemiseen en edes mene.
     On nuoriso täällä aika erilaista kuin Suomessa. Suurin osa kiinalaisista on pienestä pitäen hyvin vastuuntuntoisia ja ahkeria. Mutta toisaalta heissä on sellaista tiettyä lapsekkuutta, joillakin tasoilla sanoisin lapsuuden kestävän täällä jopa kymmenisen vuotta pidempään kuin Suomessa. Tietysti tämä on tapauskohtaistakin, oma 12-vuotias hostsiskoni on aika lailla "samalla tasolla" suomalaisten ikätovereidensa kanssa. Tosin mulla ei nyt ole kovin tarkkaa kuvaa Suomen tämänhetkisistä 12-vuotiaista, mutta ei kai se meno niin radikaalisti ole voinut 5 vuodessa muuttua.
     Nyt palaan vielä siihen, mistä tämä koko juttu lähti rönsyämään. Vaikken vielä miellä omistavani kiinalaisia kavereita, niin olen kuitenkin tutustunut esimerkiksi hostsiskoni kavereihin ja isäntäperheen suvun nuorisoon. Muutaman kanssa kirjoittelen sähköpostiakin. Heidän kanssaan kommunikoin englanniksi. Kiinaa pääsen harjoittelemaan arkipäiväisissä tilanteissa. Juttelen esimerkiksi taloni hissityöntekijöiden kanssa (katso tämä postaus). Usein täysin tuntemttomatkin voivat alkaa juttusille kanssani, kuten jo taisin jossakin postauksessa mainita. Vaikka arkipäiväiset tilanteet ovat satunnaisia, niin niitä on usein.

Translation: I'm writing about differences between chinese and finnish teenagers. And the fact that I still don't have chinese friends.