Naapuruston lapset tekivät lumiukon. Koulussa lämpöisten maiden vaihtarit innostuivat lumisodasta vähän liikaakin. Hämmästyin, että tänne tuli näinkin paljon lunta. Voi kun olisi lunta joulunakin.




En ole oikeasti näin valkonaama, salaman syytä. Olen huomaamattani alkanut ihailemaan vaaleutta. Asiaan vaikuttavat varmasti Kiinan kauneusihanteet, mutta sitäkin enemmän Twilight-elokuvat. Vampyyrit ovat niissä niin hyvännäköisiä, vaikka suosikkini onkin Jacob. Katsoin Twilightit ensimmäistä kertaa täällä, ja tykästyin. Voi sitä ilon määrää, kun sain käsiini saagan 4. osan elokuvateatterissa kuvattuna. Elokuva ei yltänyt edellisten tasolle, mutta loppu oli ihan hyvä.
     Uusimman Twilightin lisäksi olen tässä lähiaikoina katsonut elokuvat Rautarouva ja My week with Marilyn Monroe. Eivät juoneltaan tai rakenteeltaan mielestäni mitään ihan huippuja, mutta molemmissa oli mahtavia näyttelijäsuorituksia. Molempien elokuvien naispääosan esittäjät olivat ehdolla, ja Meryl Streep saikin Oscarin Rautarouvasta. Elokuvat herättivät ajatuksia, joten voin suositella molempia.




Perjantaina olin Suvin kanssa syömässä Wudakossa. Olimme pysähtyneet hetkeksi kadulle, kun tunsin jonkun ottavan olkapäästäni kiinni. Olin todella väsynyt ja kiljunut koko päivän syystä jos toisestakin, ja hätkähtäessäni jotenkin reaktionomaisesti päästin vertahyytävän kirkaisun. Pelästyin omaa kirkaisuani lähes yhtä paljon kuin olkapäähäni tarttunut mies, joka hyppäsi nopeasti puoli metriä taakse päin. Noin kolmekymppinen huonohampainen aasialaismies katsoi meitä hetken epäröiden, mutta nauraessamme tapahtuneelle otti taas askeleen lähemmäs.
     (seuraava keskustelu käytiin englanniksi)
     mies: Oletteko Pohjois-Euroopasta?
     me: Joo.
     mies: Ruotsista?
     me: Ei, Suomesta.
     mies: Loordii!
     minä: ??? Aaa! *yhdyn Suvin hymyilyyn ja nyökyttelyyn*
     mies: *alkaa laulaa edellämainitun bändin biisejä, laulaa ainakin kolmea biisiä*
Tuijotimme miestä silmät pyöreinä. Kun sain vihdoin kasattua itseni ja olin aloittamassa keskustelun kiinaksi, mies lähti kävelemään takaperin pois päin heiluttaen ja huutaen hyvästejä. Vastasimme heilutuksiin ja hyvästeihin, ja lähdimme jatkamaan matkaamme. Otettuamme muutaman askeleen hiljaisuudessa purskahdimme nauruun ja nauroimme viisi minuttia vedet silmissä. Ehkä oudoin tapaus kaikista kohtaamistamme outouksista.

xxx

Eilen tapasin suomalaisporukkaa. Kodissa, jossa kokoonnuimme, oli ihanan jouluista. Tein elämäni ensimmäistä kertaa karjalanpiirakoita. Lauloimme joululauluja.
     Itkin koko puolituntisen metromatkan seuraavaan määränpäähäni. Kiinalaisilla riitti ihmeteltävää, en ole näiden viiden kuukauden aikana nähnyt ainoankaan kiinalaisen itkevän julkisella paikalla.
     En ikävöinyt Suomeen tai edes läheisiäni. Suomenkielen, -kulttuurin ja suomalaisen ruoan ikäväkään ei ollut pahinta. Pahinta oli lähteä siitä ainoasta paikasta, jossa minua ymmärretään. He ovat ainoat tuntemani ihmiset Pekingissä, jotka ymmärtävät minua täysin. Minulla on kerran kuukaudessa mahdollisuus puhua elämäni kaikkein tärkeimmistä asioista. Se on aika paskaa se, voin kertoa.

xxx

Tänään olen maannut koko päivän sängyssä, kuunnellut Avril Lavignen Everybody Hurts -biisiä, katsonut The Big Bang Theorya ja pakannut tavarani. Yrittänyt olla hajoamatta siihen faktaan, että muutan huomenna seitsemättä kertaa viiden kuukauden sisällä. Nukkunut 9 ja puolen tunnin yöunien lisäksi parin tunnin päiväunet. Kerännyt voimia tutustua ja sopeutua neljänteen isäntäperheeseen.

Paskemminkin voisi mennä. Tuntemattomasta syystä ensimmäinen vaihto-oppilas on nyt oikeasti palaamassa kotimaahansa. Kamalaa.
     Olen ihmettynyt huomatessani ajatuksen kotiinpaluusta itselleni täysin vieraaksi ja oudoksi.
.