Olen muuttunut Kiinassa asumieni kolmen kuukauden aikana.




Minusta on kadonnut paljon minuun tarttunutta ja kertynyttä.
     Ulkoisesta olemuksestani on tippunut meikit, suurin osa hiuksista, korkokengät, kauniit vaatteet ja muutaman kilo vyötäröltä.*
Mutta kyse on paljon suuremmistakin asioista kuin ulkonäöstä.
     Huomaamattani minusta on jäänyt matkan varrelle jotakin minuun kuulumatonta.




Ala- ja yläasteella tunsin olevani erilainen. Jossakin vaiheessa ylpeys erilaisuudesta muuttui häpeäksi vääränlaisuudesta. Aloin pyrkiä hekilöksi, joka kuvittelin haluavani olla.
     Tykissä (Tampereen yhteiskoulun lukio) koin ensimmäistä kertaa sopivani porukkaan ja olevani oikeanlainen. Samalla minua alkoi kuitenkin kalvaa tunne yhteyden kadottamisesta itseeni.
     Katsoin itseäni peilistä. Muistin vanhat unelmani vuosien varrelta. Ajalta, jolloin tunsin olevani hyvällä tavalla erilainen. Muistin millaisia ihmisiä se pikku tyttö oli ihaillut. Millaiseksi naiseksi hän oli halunnut kasvaa. Häpesin ulkonäkökeskeistä ja muista välittämätöntä itseäni sen pikku tytön unelmien edessä.
     Katsoin valokuviani kahdeksannelta luokalta. Niissä oleva tyttö oli luonnollinen. Hän oli kauniimpi kuin peilikuvani. Mutta hän ei nähnyt omaa ulkoista tai sisäistä kauneuttaan. Hän halusi kuumeisesti olla jotakin muuta. Joku muu.
     Noiden itseeni haalimien kerrosten väistyttyä olen löytänyt taas yhteyden itseeni. Tuntenut olevani sama henkilö sen vuosien takaisen määrätietoisen ja unelmilleen palavan pikku Aadan kanssa.
     En kuitenkaan haluasi mistään hinnasta olla uudelleen täysin se sama ala- tai yläasteelainen, joka olin. Hänessä oli huonot puolensa, joista eroon pääsemisestä olen onnellinen. Kulkemani matka on ollut tarpeellinen, mutta ikävien luonteenpiirteiden ja tapojen mukana roskakoppaan joutui liikaa asioita, jotka nyt haluan löytää itseeni uudelleen.




Luulin, että meikittömyys ja epäimartelevaan koulupukuun pukeutuminen veivät minulta persoonani, mutta ne pakottivatkin minut kohtaamaan itseni.
     Kävellessäni kadulla repaleisissa tennareissa, lököttävissä verkkareissa ja hiukset pörröllä, tunnen valtavaa onnea siitä, että olen minä. Että olen missä olen ja sellaisena kuin olen.
     Huomaan, etten ole kyennyt noudattamaan omaa elämänohjettani. Älä välitä siitä, mitä muut sanovat. Ole oma itsesi. Täällä voin huoletta olla sitä, mitä olen. Olen kuin kuka tahansa kadun kulkijoista. En tiedä johtuuko tunne korvieni välissä tapahtuneesta muutoksesta, vai olenko löytänyt paikkani maailmasta. (Toivon ensimmäistä.)
     Toisin kuin kuvittelin, löysin myös rakkauden Kiinasta. Rakkauden ja anteeksiannon Suomessa odottavia ihmisiä kohtaan.




Kiinan bestikseni. Ystävyytemme alku oli kivikkoinen (kiitos minun!), mutta nyt olemme kuin paita ja peppu.
     Suvi on se, joka on saanut kärsiä turhautumiseni, pahat tuuleni, raivon puuskani ja kulttuurishokkini. Hän muiden vaihtarikavereiden mukana on ollut tukeni tässä tutkimusmatkassa itseeni, jota myös vaihto-oppilasvuodeksi kutsutaan.
     Ja Suvi on se, jota tämänkin postauksen kuvista on kiittäminen.


En tiedä miksi niin monet "Näin löysin itseni" -tarinat sijoittuvat ulkomaille, varsinkin Aasiaan. Ehkä se liittyy jotenkin tähän kulttuuriin. Tai ylipäätään kulttuurinvaihdokseen ja siitä johtuvaan tasapainon ja käyttäytymismallien uudelleen hakemiseen.
     Varoitus niille, jotka lähtevät vaihto-oppilaiksi tai vaihtavat muuten kulttuurialuetta ja alkavat samalla tonkia vanhoja unelmiaan tai pyrkivät löytämään sen mystisen 'minän', joka tuntuu osalta meistä niin helposti hukkuvan.
     Kun aloitatte tutkimusmatkanne uuteen kulttuuriin ja itseenne, pian tulee vastaan paljon paskaa. Uusi kulttuuri ärsyttää, ja itsestä pomppaavaat esiin ne kauan sitten kadotetut kamalat luonteenpiirteet. Hyvien muistojen mukana mieleen hiipivät ne huonotkin. Ja vaikkette itse huomaisi kärsivänne kulttuurishokista (kuten mulle kävi), se ei tarkoita, etteivätkö kanssaihmisenne joutuisi kärsimään teidän kulttuurishokkienne vaikutuksista.

*Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö mainitut asiat palautuisi minulle takaisin Suomeen muuttaessani tai jo vaihto-oppilasvuoden aikana. Nykyisinkin nautin meikkaamisesta ja vähän nätimmin pukeutumisesta viikonloppuisin. Pohdin vain (jälleen) elämäni tärkeysjärjestystä ja sitä, mihin aikani, rahani, energiani ja elämäni haluan kuluttaa.

Jos jaksoit lukea ja sait tekstistä mitään irti, pliis jätä jotain merkkiä itsestäsi kommenttilootaan! Aukoista ja epäjohdonmukaisuuksista saa huomauttaa, minulla on tapana viljellä niitä teksteissäni. ;)

Translation: Clock is way too much for a good translation. (I find always a good reason not to write a good translation, sorry. :D) But in a nutshell: don't forget your dreams, be what you are, don't care too much what others think about you and keep your friends and family close to you.