'
anna mun mennä, anna mun mennä
mä oven avaan, en henkeä saa
anna mun mennä, anna mun mennä
en tänne kuulukaan, mun koti ei oo täällä
mun koti ei oo täällä

Chisu: Mun koti ei oo täällä

Tunnelmat oli taas pari päivää olleet tämän Chisun biisin luokkaa. Kestin sen tiedon voimalla, että vielä joskus koittaa se päivä, kun astun lentokoneesta Suomen maan kamaralle. Juoksen vastassa olevan perheen luo. Halataan ja ollaan taas yhdessä.
     Olen leikkinyt ajatuksella, mutta en ole vielä kertaakaan tosissani harkinnut Suomeen paluuta kesken kaiken. Nykyään näitä vaikeita päiviä on kuitenkin yhä useammin. Pohdin, kuinka monta viikkoa tai kuukautta kestäisin tällaisia tunnelmia 24/7 ennen kuin luovuttaisin. En tiedä, enkä toivottavasti saakaan koskaan tietää. Ehkä kestäisin vuoden loppuun saakka, mutta enpä sanoisi sellaista vaihtovuotta kovin onnistuneeksi.
     Tämän kaiken kertomisella yritän ennen kaikkea selitellä eilistä lapsellisuuttani, joka pääsi vuotamaan tänne blogiin asti. Kun pinna on valmiiksi kireällä, niin hermostumiseen ei tarvita paljoakaan. Eilinen mökötykseni isäntäperheen yökyläilykiellosta oli täysin turhaa. Ymmärrän heitä täysin, vaikka omalta puoleltani tilanne näyttääkin naurettavalta. Pääsin joka tapauksessa viettämään iltaa suomalaisten kanssa ja kotiintuloajankin sain yli kymmeneen. Eivät halunneet asettua enää poikkiteloin, kun olivat jo kieltäneet yöksi jäämisen. Lopulta olin kotona 22:04, ja hostäiti vaikutti ihan tyytyväiseltä.
     Itse olin enemmän kuin tyytyväinen. Ilta oli mahtava! Kokoonnuimme suomalais-kanadalaisen perheen kotona. Paikalla olevista perheistä yksikään ei ollut täysin suomalainen, mutta vain yksi kiinalainen nainen ei osannut suomea. Puhuimme välillä suomeksi, välillä enkuksi ja paljon molempia sekaisin.
     Tapasin suurimman osan porukasta ensimmäistä kertaa, mutta tunsin silti oloni kotoisammaksi kuin kertaakaan aiemmin Pekingissä. Yhteisen kielen ja kulttuurin lisäksi meitä yhdistivät samat elämänarvot. Rupattelimme, vaihdoimme kokemuksia ja lauloimme. Mulla olikin jo ikävä tuttuja suomibiisejä.<3 Olimme kuin yhtä suurta perhettä, vaikka tosiaan lähes tuikituntemattomia illan alussa. Asialla EI ollut mitään tekemistä alkoholin kanssa. Ennemminkin alkoholittomuuden kanssa. Söin muuten suomalaista ruokaa ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen. Voitte uskoa, että oli hyvää!
     Harvoin Suomessakaan olen tavannut noin samanhenkisiä ihmisiä. Kolmea lasta lukuunottamatta olin porukan nuorin. Ikääni ihmeteltiin jälleen, mutta se ei nyt ollut pointtini. Vaan se, että nämä ihmiset ovat eläneet ja elävät tällä hetkellä viimeistä piirtoa myöten sellaista elämää kuin mä tahdon elää. (Vaihtovuoden päättyessä tulen tajuamaan, että niinhän mä itsekin olen elänyt tämän vuoden ajan.)
     Rakastan (biologista) sukuani enkä vaihtaisi heitä mistään hinnasta, mutten voinut illan aikana olla tuntematta, että olen syntynyt väärään sukuun. Nämä ihmiset ovat maailmanmatkaajia jo sukupolvessa x, ja sillä tavalla tunsin itseni vähän porukkaan ulkopuolelta hypänneeksi. Mutta eihän maailmankansalaiseksi onneksi tarvitse syntyä. Ehdin jo tuossa hankalampien päivien aikana päättää, että kun täältä joskus kotiin pääsen, niin en poistu Suomesta ikinä paria viikkoa pidemmäksi aikaa. Tämä tapaaminen kumosi myös tuon päätöksen.
     Yritän pitää tämän blogin positiivissävytteisenä, mutta joskus mukaan eksyy väkisinkin tummempia sävyjä. Mutta kuten eilisillan aikana todettiin, elämän hyviä asioita ja aikoja ei osaisi arvostaa, jos ei olisi lainkaan elänyt vaikeampaa elämää.

Translation: I met finnish people and had one of the best nights in Beijing!
(I can't add pictures to this blog right now. And I don't know when I will.)